I already miss everything I'm leaving behind

Spigut, klikit, fibat ympäri kämppää... Paskaiset nisti luukut siis. Sekopäisiä ihmisiä ja huumeita. Mä rakastan tätä elämää. Vaikka se näyttääkin ulkopuoliselle ihan hirvittävä ällöttävältä meiningiltä mut se on kuiten mun elämää. Se on osa minua ja minä olen ennenkaikkea osa sitä. Se on ryhmä ihmisiä jotka suurimmaksi osaksi on vitun nihkeitä ja pihejä, jotka ovat vain kiinnostuneet klädistä joka on sun taskus... Mut on myös niitä jotka ovat hyvä sydämmisiä ja ovat aitoja ystäviä. Näitten ihmisten sekoitus ja räkäset nisti kämpät ovat kyllä parasta mitä tiedän. Nistiläppä on hauskaa ja narkkaaminen itsessään on jo ihan vitun hauskaa. Joskus hurjimpina aikoina vannoin jopa että kunnon piritöötit ovat jopa paremmat kun hyvä seksi. Ei kiinnostanut muut kuin snagut mitkä toimi (eli melkein aina subua ja piriä ja metyylifenidaattia, joskus tietty cumitöötit tai bupre/sirkka) ja se että oli sohva perseen alla ja ihan mitä vain viihdettä telkkarissa (vaikkapa matlockia ihan sama, mikä tahansa käy aineissa). Eikä siinä vielä kaikki, mehän ollaan sekakäyttäjiä, joten melkein joka päivä bongi kiersi kämppää tunnin välein. Mä olin niihin aikoihin ja melkeinpä tähän päivään asti koko ajan aika rankassa narkoosissa, 24/7. Silloin ei käynyt mielessäkään käydä koulua, tai no ei edes oma asunto kiinnostanut koska kaikilla kavereilla oli luukut missä pystyi hengailee 24/7. Puhumattakaan tiskaamisesta, siivoamisesta, elämästä jossa oli rytmi tai muuta tarkoitusta kun väsätä seuraavaa tööttiä. Silloin ei kyllä myöskään kiinnostanut seurustelu eikä kylläkään seksikään maistunut kun suurimmaksi osaksi ne naiset oli noita syrjäytyneitä alkoholisoituneita syyhyisiä ryynipäitä jota koko porukka polki vuorotellen. Yhden helmen mä viime kesänä löysin, mutta hän ei sietänyt narkkausta joten piti vähän valita. No päädyin siihen että narkkaaminen on hauskempaa, mutta hän oli aika vajakki joten se ei edes tajunnut että mä olin koko ajan ihan vitun kujalla sen ajan kun seukattiin. Ja mä katsoin suoraan silmiin ja sanoin että "mitään en oo vetäny". Ja minusta se oli hauskaa, me naurettiin mun silloisen parhaimman kaverin kanssa aina jälkeen päin kun oltiin molemmat käyty tapaamassa eukkoja että miten vitun vajaita nää oli. No sitten seurasikin vitullinen draama sarja siskojen ja äitien kera. Ja mä en sit koskaan enää vaan ottanu yhteyttä häneen. En edes laittanut viestiä tai mitään että se on ohi. Ei kiinnostanut, olin tunteeton narkomaani, ei minua kiinnostanut muitten tunteet paskan vertaa niin kauan kuin vain ite pysyin koko ajan doupeissa. Minusta oli hauskempaa elää yskin elämää niin että päivät kulutettiin hankkimalla rahaa ja huumeita ja illat oltiin ihan vitun kujalla ja jätettiin aina aamuksi vielä vedot että jaksoi seuraavana päivän tehdä saman  uudestaan. En mä pysty naisen kanssa elämään semmoista elämää. Joten kuin muut minun ikäiset nuoret löysivät toisensa ja pitivät romanttisia illallisia, minä makasin paskasella sohvalla piikki taipeessa. Ja silloin se tuntui että se on parempi niin.
En pystynyt edes tuntemaan rakkautta enään.

Mutta jotakin tapahtui. Mä menin paniikkiin kun resurssit loppui ja olin enemmän kipee kuin pilvessä.
Yritin tappaa itseni taas. Okei, ei hyvä idea, no mikä sitten avuksi?
Päätin mennä kuntoutukseen. Se on pitkä stoori mut siellä mä opin tuntemaan taas, ja käsittelemään niitä.
Kun olin pitkään ilman aineita tunteet vain pursuivat minusta ulos ja olin valmis uuteen elämään.

Ja paskan marjat. Kun tulin takaisin huomasin että eihän minulla ole ketään kelle jakaa näitä tunteita tai saada vastarakkautta. Joten takaisin sinne mistä lähdettiinkin. Vitut sellasesta lällättelystä, mä yritin mut en kelvannut. Silloin päätin taas että piri ja piikki, ne on mun rakkautta. Ja on yhä... Valitettavasti.
No mutta, olin takaisin huumekierteessä koko kevään ja vitutti elää. Mutta olin kuitenkin muuttunut terapiatehtaalla. Minuun oli kuitenkin istutettu se pieni tunteen siemen itämään.

Ja kesäkuun 3. päivä. Hän tuli elämääni. En aluksi uskonut mihinkään. Olin muutenkin ihan pirivainoissa, mutta päätin kuitenkin että yritän... Yritin ja yritin. Menin töihin, menin kouluun, hillitsin huumeet, ja lopuksi sain hänet. Ja pitkään vielä sen jälkeenkin vainoilin ja luulin kaiken olevan jotain sairasta peliä, ja että ihmiset yrittävät murtaa minut psyykkisesti? Hei come on juni?

Mutta mutta. Nyt rakkaus pursuaa täysillä minusta. Hän on parempaa kuin mikään huume. Ja minä lupaan pitää kiinni...Ja parannan vielä tapojani hieman lisää. Minä rakastan niin kovaa että välillä luulen että minä räjähdän. Hän opetti minut rakastamaan jälleen. Ja niin lujaa etten osannut kuvitellakkaan. Hänen ja myös minun takia yritän nyt päästä pois huumekierteestä.

Mutta se on juurtunut hyvin syvälle minuun. Olen harkinnut välillä että palaisin siihen taas. Olen välillä leikkinyt ajatuksella että jättäisin kaiken jonka olen nyt saavuttanut ja palaisin entiseen elämään. Koko elämän tyylin muuttaminen ei ole helppoa. Tulevaisuuden rakentaminen on vaikeaa ja pelottavaa koska ei tiedä mitä on tullakseen. Mutta entiseen on aina helppo palata. Mutta se on pelkurimaista. Minä rakennan nyt parempaa tulevaisuutta, rakkaani rinnallani... Koska rakkaus, oli sittenkin parempaa kuin piikit ja huumeet...