All Turns Black

Ensimmäistä kertaa ikinä olen alkanut miettiä itseäni ongelmanuorena. En ole ikinä ennen vain pystynyt vertaamaan itseäni alkoholisoituneeseen nuorisoon jotka juoksevat sossunluukuilla viikoittain. Olen aina itse jotenkin pitänyt itseäni keskiverto nuorena ihmisenä joka juo silliontällöin. Nyt olen vasta alkanut ymmärtämään että näin ei enää ole. Oli ehkä joskus, mutta olen nyt menettänyt otteeni ja hallintani täysin. Olen muuttunut juuri sellaiseksi mitä aina halveksuin. Olen alkanut pyörimään piireissä joita aina haukuin tyhjäntoimittaja laiskureiksi.

Milloin tilanne meni tämmöiseksi? Huomaamatta se meni. En kuunnellut ystäviäni. Monet sanoivat jo viime marraskuussa että menoni oli aika kovaa. He kehottivat rauhoittumaan ja pitämään hetken tauon. Tein päinvastoin. Meno sen kuin vain yltyi. Mietin että miksi? Miksi tämä meni tähän missä nyt olen? Siihen on monta syytä ja todella pitkä tarina. Mutta ehkä voisin hieman analysoida tilannetta.

Elämä ei ole koskaan ollut helppoa. Elämä on kohdallani ollut aikamoista kamppailua.
Pienestä asti ollut hieman erikoisempi luonteeltani. Teinivuodet vielä erikoisempi. En ole koskaan ollut niin kuin muut. Tottahan toki kaikki ovat yksilöitä ja erillaisia, mutta tuntuu vaan siltä että olen keskivertoa erillaisempi. Tämän takia olen joutunut hieman "syrjityksi". Tai, en ehkä syrjityksi, mutta on ollut vaikeaa saada yhteyttä ja solmia siteitä muitten ihmisten kanssa. Ihmisillä on ollut vaikeuksia hyväksyä ulkonäköni ja myöskin minun hieman erillaiset ajatukset elämästä ja maailmankaikkeudesta. En vaan koskaan ollut laumaeläin. En sopinut minnekkään...

Myös perheeni on saattanut minut tähän pisteeseen. Vaikka monilla muilla saattaa olla "vaikeampi" perheelämä, ei mikää perhe ole täydellinen. Meidän perheessä ja suvussa nämä vaikeudet vain naamioidaan vitun hienosti. Äitini elää niin mukamas täydellisesti ja perheen sisäisistä ongelmista on ehdottomasti kielletty puhua ulkopuolisille. Hän pitää yllä vitun hyvää kulissia. Tämä kulississa eläminen alkaa pikku hiljaa vituttamaan ja stressaamaan.

Myöskin oma mielenterveyteni on ajanut minut tähän. Minulla on hyvin vaikeata kuvitella elämää ilman minkäänlaista aivoihin vaikuttavaa substanssia. Elämästä vain puuttuu tarkoitus. Tai ainut tarkoitus on vain vetää pääntäydeltä ja riheua. Se on ainoa valo arkeen. Tokihan minulla on ollut vaiheita joissa tätä ei olla tarvittu. Mutta nekin vaiheet olivat lyhyitä ja tekivät elämästä vain entistä helvettiä pahempaa. Joka kerta kuin kehuin ihmisille että olen noussut kuopasta, putosinkin aina vain syvemmälle. Nyt täällä on helvetin pimeätä ja kylmää. Jos vain tulisi vastaan taas jokin joka inspiroisi minua yrittäämään edes. Yksin täältä ylös kiipeminen on liian raskasta. En sano että en saisi tukea ystäviltäni. Sitä on ja paljonkin. Mutta se pitää vain saada jotenkin paljon henkisesti korkeammalle tasolle.

Nykytilanne kuitenkin on se että olen nyt tuhonnut suhteitani ihmisiin ja itseeni. Tuhoan itseäni pullo pullolta, tabletti tabletilta, laini lainilta. Ei ole vain syytä enää jatkaa, tai edes yrittää olla ihmisiksi. Juovuksissa riehuminen ja raivoaminen on ainoa tapa päästä pois tästä pahanolon tunteesta. Selvinpäin pystyn aina maskeeraamaan itseni ja paha olo pysyy vaisusti sisälläni.

En enää hallitse juomistani enkä itseäni kun olen juovuksissa. Tämä herättää sisälläni pelkotiloja. Näitä "mitä jos" tilanteita liikkuu päässäni kokoajan. Mitä jos vaikka kännipäissäni satuttaisin jotakuta? Mitä jos tekisin hirvittäviä rikoksia vaikutuksen alaisena. Tai mikä pahinta, jos satuttaisin itseäni? Tämäkään ei ole mahdotonta.

Miksi en sitten lopeta? Jos tiedän että se aina menee siihen pisteeseen? No kun en vain voi/osaa. Ja sisimmässäni en varmaan edes halua. Miksi A-kliniikkahöpötys ei toimi? Koska se ei ole heistä kiinni. Vaan ihan itsestäni. Ja niin kauan kun se on minusta kiinni niin olen sekaisin. Olen ja tulen aina olemaan. Näin se vain on.

Mikä minussa on vikana kun 7-vuotias poika opettaa minulle elämän viisauksia?
Elämä on elämää ja sellaista se vain on. - Pejk 7v

I see no point of living the life I lead
It hurts me too much
Can you feel what I feel?

It must go deep
My own soul is my enemy

It seems like everything I do just drags us down
It leaves an open scar that I know will never heal
Broken promises now run through my head
I can't see the future. It all turns black